Merimiehen herättämät tunteet ja reaktiot muissa ihmisissä
Väitän, että kovin monen ammatin edustaja ei saa niin erikummallisia reaktioita kuin merimies. Ja koska olen itse merimiehen vaimo (tai rehellisyyden nimissä avovaimo, mutta ei lähdetä nyt halkomaan hiuksia), niin olen saanut seurata näitä reaktioita aitiopaikalta. Monesti popparit olisivat olleet paikallaan silloin, kun ihmiset alkavat kaivaa aivojensa harmaasta massasta informaation, stereotypioiden ja mielikuvituksen seasta omaa mielipidettään. Koska ilman mielipidettä ei keskusteluun voi osallistua - vai mitä?
Yksi ensimmäisistä kuulemistani kommenteista olikin rakkaan äitini täysin suodattamaton ja rehellinen huudahdus: "kuppa ja kuus muuta". Okei, kiitos äiti kommentista! Toki äiti vain sanoitti omat pahimmat pelkoni. Entäs jos hänellä onkin nainen joka satamassa? Kuitenkin tässä kohtaa olin jo kehittänyt oman mielikuvani merimiehestäni, joka ei vastannut näitä ennakkoluuloja lainkaan. Muita tällaisia tunnettuja lausahduksia on "vain merimiehillä ja vangeilla on tatuointeja" ja "kiroilee kuin merimies", jotka seilasivat päässäni heti siitä sekunnista lähtien kun sain kuulla, mitä tämä silloin vielä tuntematon mies tekee elääkseen. Mutta koska olen meistä ainoa tatuoitu ja kirosanojakin livahtaa suustani paljon omaa merimiestäni enemmän, voisi lauseen muuttaa muotoon: "kiroilee kuin merimiehen vaimo".
Erityisesti keski-iässä tai tämän iän ohittaneilla naisilla on ollut pelottavan yhteneväinen ajatus merimiehen vaimona olemisestä: "Eikö ole ihanaa, että saat olla yksin pitkiä aikoja?". Tätä lausetta toistellaan silmät innosta roihuten ja tätä höystetään yleensä sillä, että kerrotaan kuinka ihanaa olisi, jos omakin mies joskus lähtisi reissuun vaikka viikoksi tai pariksi. Tämä on herättänyt minussa ajatuksen, että alkaisin pitää leirikoulua naisille, jotka kaipaavat lomaa miehestään ja perheestään. Leirillä saisi syödä toisten tekemää ruokaa ja huutaa metsässä kaiken sen huolen ja murheen, mikä mieltä painaa. Siellä soisi repeatilla Irinan Haluun olla yksin -kappale. En kuitenkaan vielä ole itse tässä vaiheessa, vaan kaipaan lisää aikaa merimieheni kanssa. Kaipaan sitä, että saan jakaa arkea toisen kanssa ja käpertyä tämän kainaloon pahan päivän jälkeen. Nyt kuitenkin lasken viikkoja ja päiviä siihen, että saamme olla taas yhdessä. Toki sekin hetki vielä tulee, että ilmoittaudun omalle leirilleni ottamaan lukua elämästä.
Miehillä taas on jokin outo hiljainen arvostus merimiehen ammattia kohtaan. Ne miehet, joilta ei sanat lopu edes ollessaan sukeltelemassa, hiljenevät ja jäävät tarkkailemaan ja kuuntelemaan. Tässä on jotain sellaista alkukantaista voimaa, josta en itse saa mitään otetta. Sama tilanne toistuu, kun miehet kerta toisensa jälkeen jäävät onnellisena vertaamaan omia armeijakokemuksiaan siihen asti kunnes viimeisenkin naisoletetun korvat vuotavat verta. Tässä tapahtuu jotain niin geenitasoista, että jätän tämän tutkimisen mielelläni ammattilaisille.
Ylipäätänsä tässä, kuten kaikessa muussakin, ihminen kokee kaiken oman itsensä kautta. Sitoutumiskammoiset innostuvat ajatuksesta, että ei tarvitsisi ihan koko aikaa viettää toisen kanssa, vaan saisi ottaa parhaat puolet parisuhteesta ja parhaat puolet sinkkuelämästä. Ne, joilla on jo pieniä lapsia sanovat, etteivät ikinä pärjäisi ilman oman kumppanin jatkuvaa läsnäoloa ja tukea. Jokainen meistä on oman napansa keskiössä ja elää elämää siten, miten on itse tottunut sitä elämään. Näin myös minä, kunnes löysin itseni tilanteesta, jota en osannut toivoa enkä pelätä. Elämässä onkin parasta sen yllätyksellisyys ja se, kuinka kerta toisensa jälkeen päätyy tilanteeseen, jossa olo on kuin postilaatikolla - täysin pihalla.
Tämän tekstin yhteyteen kannattaa ottaa mukaan PMMP:n Merimiehen vaimo -kappale ja nauttia se pitkään huokaillen.
